Rimpuilua 2019-11-15T13:08:18+02:00 Blog Integration Feed Generator https://rimpula.vuodatus.net/ JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Hämmentävää vertailua]]> Toinen sivusto oli runosivusto Elämään eksyneet (24 701 tykkääjää) ja ja toinen Tuomasmessun sivut (477 tykkääjää).

Mistä on tykätty eniten?

Elämään eksyneet
Sivusto on täyttä runoja. Tykkäämismäärät ovat aivan uskomattomia. Usein sadoista liki tuhanteen.

Tuomasmessu
Tykkäyksiä on yllättävän vähän. Sivujen pääpaino on messujen tiedottamisessa. Kuka saarnaa messussa yms. Eniten tykkäyksiä saa kaunis kuva.  Tosin tykkäysten määrä oli yllättävän pieni. Se oli jotenkin helpottavaa, kun ajatteli omia seurakunnan sivuja, jossa usein masentaa niiden staattisuus.

Mitä on jaettu edelleen?

Elämään eksyneet
Ajatelmien jaetaan paljon, jopa tuhansia jakoja.

Tuomasmessu
Julkkisten kuvia ja kuvia, jossa oli tunnistettavasti ihmisiä.

Millainen päivitys on herättänyt keskustelua?

ELÄMÄÄN EKSYNEET
Keskustelua runsaasti. Uskonnolliset aiheet herättävät mielenkiintoista ja runsasta keskustelua puolesta ja vastaan. Näillä sivuilla tosiaan puhutaan!

TUOMASMESSU
Keskustelua aika vähän. Kommentteja tilaisuuksista, mutta vain muutamia.

Millaiset päivitykset houkuttelivat sinut Facebookista toiselle verkkosivulle?

ELÄMÄÄN EKSYNEET
Eivät houkuttele muille sivuille.

TUOMASMESSU
Linkit blogeihin ja artikkeleihin. Linkittäminen kuitenkin vähäistä näillä sivuille.

Miten kuvien puuttuminen olisi vaikuttanut edellä mainittuihin asioihin?

ELÄMÄÄN EKSYNEET
Runot on tehty usein kuvien päälle. Taustat on aika imeliä, mutta ilmeisesti pidettyjä. Myös clipartkuvia paljon jaossa. Kauniit luontokuvat toimisivat minusta paremmin.

TUOMASMESSU
Ilman kuvia tekstejä ei oikein jaksanut lukea.

Lopputulema: Sivujen luonne on varsin erilainen. Tuomasmessu=tiedottava, Elämään eksyneet=jakamista, keskustelua
]]> 2013-01-11T10:47:01+02:00 2019-11-15T13:07:58+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2013/01/hammentavaa-vertailua JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Hämmentävää vertailua]]> Toinen sivusto oli runosivusto Elämään eksyneet (24 701 tykkääjää) ja ja toinen Tuomasmessun sivut (477 tykkääjää).

Mistä on tykätty eniten?

Elämään eksyneet
Sivusto on täyttä runoja. Tykkäämismäärät ovat aivan uskomattomia. Usein sadoista liki tuhanteen.

Tuomasmessu
Tykkäyksiä on yllättävän vähän. Sivujen pääpaino on messujen tiedottamisessa. Kuka saarnaa messussa yms. Eniten tykkäyksiä saa kaunis kuva.  Tosin tykkäysten määrä oli yllättävän pieni. Se oli jotenkin helpottavaa, kun ajatteli omia seurakunnan sivuja, jossa usein masentaa niiden staattisuus.

Mitä on jaettu edelleen?

Elämään eksyneet
Ajatelmien jaetaan paljon, jopa tuhansia jakoja.

Tuomasmessu
Julkkisten kuvia ja kuvia, jossa oli tunnistettavasti ihmisiä.

Millainen päivitys on herättänyt keskustelua?

ELÄMÄÄN EKSYNEET
Keskustelua runsaasti. Uskonnolliset aiheet herättävät mielenkiintoista ja runsasta keskustelua puolesta ja vastaan. Näillä sivuilla tosiaan puhutaan!

TUOMASMESSU
Keskustelua aika vähän. Kommentteja tilaisuuksista, mutta vain muutamia.

Millaiset päivitykset houkuttelivat sinut Facebookista toiselle verkkosivulle?

ELÄMÄÄN EKSYNEET
Eivät houkuttele muille sivuille.

TUOMASMESSU
Linkit blogeihin ja artikkeleihin. Linkittäminen kuitenkin vähäistä näillä sivuille.

Miten kuvien puuttuminen olisi vaikuttanut edellä mainittuihin asioihin?

ELÄMÄÄN EKSYNEET
Runot on tehty usein kuvien päälle. Taustat on aika imeliä, mutta ilmeisesti pidettyjä. Myös clipartkuvia paljon jaossa. Kauniit luontokuvat toimisivat minusta paremmin.

TUOMASMESSU
Ilman kuvia tekstejä ei oikein jaksanut lukea.

Lopputulema: Sivujen luonne on varsin erilainen. Tuomasmessu=tiedottava, Elämään eksyneet=jakamista, keskustelua
]]> 2013-01-11T10:47:01+02:00 2019-11-15T13:08:01+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2013/01/hammentavaa-vertailua-1 JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Minun hartauteni on luonto]]> artauksien kirjoittaja, saati niiden pitäjä. Appiukkoni on. Kunnioitan hänessä suuresti juuri sitä ammattitaitoa. Monet hänen hartautensa ovat herättäneet minussa ajatuksen ja tunteen. Vuosien varrelta mieleeni on kuitenkin jäänyt yksi tietty suvinen hartaus.

Eräänä kauniina kesäisenä aamuna pidetty hartaus kiehtoo minua - vuosienkin jälkeen - yhä. Se tuli minua monestakin syystä "liki". Lähelle siksi, että tiesin juuri millaisesta kullankeltaisesta kullerosta puhuttiin ja miten erityinen pihallemme istutettu sireeni on, ovathan sen juuret rajantakaisen Karjalan maailmassa ja suvun tarinassa.

Mutta lähelle myös siksi, ettei tämä radion aamuhartaus jäänyt vaille kritiikkiä. Radiotoimitus sai palautta siitä, ettei hartaus ollut tarpeeksi kristillinen, eikä opettavainen. Jumala mainittiin hartaudessa vain kerran.

Se mietitytti. Selkeästi hartauksia puntaroitiin jollakin uskonnollisuuden mittareilla, joka arveluttaa, kuten kaikki hengellisyyden ”paremmuudella” kilpaileminen.

Tämä hartaus meni jonnekin ”pinnan alle” – syvemmälle sieluun. Ehkä myös siksi, että minun hartauteni on luonto. Sen harras yksinkertaisuus ja voittamaton kauneus. 
 

Aamuhartaus ti 27.06.2006
Pertti Luumi, Helsinki
En ole varsinainen ”multasormi”.  Puutarhatyöt ovat sujuneet minulta aina nihkeästi.  Lapsena yritin hoitaa omaa puutarhapalstaani, hernettä, salaattia, mansikkapenkkiä, mutta muistini mukaan äiti joutui usein kitkemään rikkaruohot myös minun palstaltani.  Sadon kyllä halusin itse korjata.

Sitäkin tärkeämmäksi ovat vuosien mittaan tulleet eräät kasvit ja kukat, joihin jokaiseen liittyy elämänkulkuun vaikuttaneita kokemuksia, muistoja ja arvoja.  Vapaa-ajan asuntoani, jossa kesäkuukaudet kuluvat, ympäröi metsä.  Niukkaan pihapiiriin olen koettanut istuttaa kasveja, jotka voisivat ikään kuin hoitaa itse itsensä, mahdollisimman pienellä vaivannäöllä.  

Kesti vuosia saada kaksi sireenipensasta kasvamaan varjoisella pihalla kunnolla.  Mutta kun ne vihdoin saavuttivat oikean koon, on ollut ilo ihailla valkoisia kukkaterttuja ja haistella sireenin ainutlaatuista tuoksua.  Nämä sireenit eivät ole mitä tahansa sireenejä.  Ne liittyvät äitiin ja äidin suvun historiaan.  Äitini toi ne nuorena morsiamena nykyisin rajan takana sijaitsevasta Karjalasta, omasta kotipihastaan.  Ne juurtuivat uuden kodin pihaan ja kukkivat siinä ikkunan alla äitini koko elinajan.  Niiden juuritaimia siirsin aikanaan kesämökilleni.  Monta vuotta odotin taimien varttumista ja ensimmäisiä kukkia.  Viime kesänä ensimmäiset tertut puhkesivat kukkaan. Ja jälleen tänä kesänä.  Nämä sireenit ovat osa elämääni.  Ne ovat kooltansa vain pieni versio niistä sireenipensaista, jotka aikanaan ympäröivät äitini lapsuuden kotia ja joista minullakin  varhaislapsuudesta on omat muistoni  - nykyisestä rajantakaisesta Karjalasta.  Nämä kaksi pensasta ovat minun sireenini, kellään muulla ei ole niihin samaa suhdetta.  Ne ovat kuuluneet elämänkaareeni sen alusta asti, ja toivon niiden kuuluvan siihen loppuun asti.  Ne kertovat jostakin, mikä oli; siitä, mikä oli silloin mielestäni kauneinta maailmassa, mutta myös siitä, mistä on joutunut luopumaan, mikä ei ehkä koskaan tule takaisin.

Lapsuuteni tärkeitä kukkia olivat kullerot, nuo keltaisia pallomaisia kukkia tuottavat kasvit.  Vuosi vuoden jälkeen ne kukkivat aina samoilla kasvupaikoilla, kosteissa lehdoissa.  Mutta luonnon olosuhteiden muuttuessa – useimmiten ihmiskäden aiheuttamien muutosten seurauksena – niitä löytää yhä harvemmista paikoista.  Luulin niiden jo kotiseudullani olevan kuolemassa sukupuuttoon, kunnes löysin kullerokentän täynnä keltaisia kukkia aivan uudelta kasvupaikalta.  Työtoverini kehotuksesta siirsin muutamia varsia pihan kukkapenkkiin.  Ne juurtuivat helposti, ja tuottavat nyt vuosi vuodelta yhä komeampia kukkia. Tämän alkukesän  tärkeimpiä tapahtumia minulle ja lapsenlapselleni oli, kun meitä kolme sukupolvea yhdessä siirsi jälleen muutamia varsia pihapiiriin.  Pienelle tytölle oli tärkeätä, että näin suojelimme näitä kasveja häviämästä.  Pelastimme jotakin arvokasta kuolemasta.  Ja mikä ilo oli, kun siirretyt kasvit voivat hyvin ja  puhkesivat kukkaan!  Kun luontoa rakastaa, se palkitsee.

Lapsuudenkotini ympärillä oleva pelto kiertää hautausmaata – yhä tänä päivänä.  Hautausmaan kulmasta on kodin pihaan muutamia kymmeniä metrejä.  Pellon ja hautausmaan välillä on vain muutaman metrin levyinen erottava kaista.  Kaistalla kasvaa lehtipuita: koivuja, tuomia, pihlajia.  Sinne on levinnyt hautausmaalle joskus istutettuja kukkia: siellä on kiven päällä maksaruohoa ja kesän mittaan vaihtelevasti luonnon kukkia, kurjenkelloja, kissankelloja, kielonlehtiä tiheinä ryppäinä.  Ja mikä kauneinta: siellä on sinisiä lemmikkejä!

Hautausmaan nurkassa, muutaman kymmenen metrin päässä kodista, puiden ja lemmikkien takana, on perheeni sukuhauta.  Sitä reunustavat hautakivet, joissa on usean sukupolven vainajien nimet; jo minua seuraavan sukupolvenkin vainajan nimi.  Samalla hautausmaalla, ja viereisillä, vielä vanhemmilla, lepää ainakin kymmenen sukuni sukupolven ihmisiä, useimpien hautapaikasta ei ole enää merkkiä tai tietoa.  Vanhimman tiedetyn, sinne haudatun, nimeltä mainitun, historian asiakirjoihin jääneen, kanssani samaa sukunimeä kantavan esi-isän syntymästä tulee kohta kuluneeksi 400 vuotta: Antti, talonpoika ja ratsumies. Lappeenrannan rakuunarykmentin kersantti 1600-luvulta.  Täällä lepää jossakin hänen poikansa Niilo, valtiopäivämies, talonpoikien edustaja Tukholman valtiopäivillä seuraavan vuosisadan alussa.  Täällä hänen poikansa, jälleen Antti, joka isonvihan aikana köyhtyneenä, joutui turvautumaan kunnan köyhäinapuun.  Ja niin edelleen.

Alkukesällä herkät kukat, lemmikit, reunustavat hautausmaita.  Kun kesällä talvikaupunkilaisena vietän paljon aikaa maalla, kotiseudullani, ovat varhaiskesän lemmikit yksi syy vuodesta vuoteen tulla juuri silloin hautausmaalle, Jumalan puistoon, sukunsa juurille.  Kukaan ei ole kertonut, miksi lemmikeillä muissa kielissä, saksassa, englannissa tai ruotsissa, on täysin erilainen nimi kuin meillä.  Niissähän tätä kukkaa merkitsevä sana kuuluu suomennettuna: ”älä unohda minua”, Vergissmeinnicht, Forget me not, Förgät mig ej.  

Minulle nuo kukat ja nuo nimet muistuttavat, kun astun niiden ohi hautausmaalle: Älä unohda meitä!  Älä unohda meitä, tänne kätkettyjä, äitejäsi, isiäsi!  Astut pyhälle maalle, hiljene!  Ennen sinua elimme me, sinä kuulut nyt samaan sukupolvien ketjuun.  Kunnioita menneisyyttä.

Samalla nuo kukat, lemmikit, älä unohda minua -kukat, muistuttavat minua siitä, miten minun tulisi elää luottamuksessa, uskossa ja kiitollisuudessa, myös elämän rajallisuuden hyväksymisessä.  Mitä sanoikaan Jeesus, Mestarimme: ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää.  .  . Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!”
 
]]> 2012-12-17T12:48:01+02:00 2019-11-15T13:08:03+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2012/12/minun-hartauteni-on-luonto JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Minun hartauteni on luonto]]> artauksien kirjoittaja, saati niiden pitäjä. Appiukkoni on. Kunnioitan hänessä suuresti juuri sitä ammattitaitoa. Monet hänen hartautensa ovat herättäneet minussa ajatuksen ja tunteen. Vuosien varrelta mieleeni on kuitenkin jäänyt yksi tietty suvinen hartaus.

Eräänä kauniina kesäisenä aamuna pidetty hartaus kiehtoo minua - vuosienkin jälkeen - yhä. Se tuli minua monestakin syystä "liki". Lähelle siksi, että tiesin juuri millaisesta kullankeltaisesta kullerosta puhuttiin ja miten erityinen pihallemme istutettu sireeni on, ovathan sen juuret rajantakaisen Karjalan maailmassa ja suvun tarinassa.

Mutta lähelle myös siksi, ettei tämä radion aamuhartaus jäänyt vaille kritiikkiä. Radiotoimitus sai palautta siitä, ettei hartaus ollut tarpeeksi kristillinen, eikä opettavainen. Jumala mainittiin hartaudessa vain kerran.

Se mietitytti. Selkeästi hartauksia puntaroitiin jollakin uskonnollisuuden mittareilla, joka arveluttaa, kuten kaikki hengellisyyden ”paremmuudella” kilpaileminen.

Tämä hartaus meni jonnekin ”pinnan alle” – syvemmälle sieluun. Ehkä myös siksi, että minun hartauteni on luonto. Sen harras yksinkertaisuus ja voittamaton kauneus. 
 

Aamuhartaus ti 27.06.2006
Pertti Luumi, Helsinki
En ole varsinainen ”multasormi”.  Puutarhatyöt ovat sujuneet minulta aina nihkeästi.  Lapsena yritin hoitaa omaa puutarhapalstaani, hernettä, salaattia, mansikkapenkkiä, mutta muistini mukaan äiti joutui usein kitkemään rikkaruohot myös minun palstaltani.  Sadon kyllä halusin itse korjata.

Sitäkin tärkeämmäksi ovat vuosien mittaan tulleet eräät kasvit ja kukat, joihin jokaiseen liittyy elämänkulkuun vaikuttaneita kokemuksia, muistoja ja arvoja.  Vapaa-ajan asuntoani, jossa kesäkuukaudet kuluvat, ympäröi metsä.  Niukkaan pihapiiriin olen koettanut istuttaa kasveja, jotka voisivat ikään kuin hoitaa itse itsensä, mahdollisimman pienellä vaivannäöllä.  

Kesti vuosia saada kaksi sireenipensasta kasvamaan varjoisella pihalla kunnolla.  Mutta kun ne vihdoin saavuttivat oikean koon, on ollut ilo ihailla valkoisia kukkaterttuja ja haistella sireenin ainutlaatuista tuoksua.  Nämä sireenit eivät ole mitä tahansa sireenejä.  Ne liittyvät äitiin ja äidin suvun historiaan.  Äitini toi ne nuorena morsiamena nykyisin rajan takana sijaitsevasta Karjalasta, omasta kotipihastaan.  Ne juurtuivat uuden kodin pihaan ja kukkivat siinä ikkunan alla äitini koko elinajan.  Niiden juuritaimia siirsin aikanaan kesämökilleni.  Monta vuotta odotin taimien varttumista ja ensimmäisiä kukkia.  Viime kesänä ensimmäiset tertut puhkesivat kukkaan. Ja jälleen tänä kesänä.  Nämä sireenit ovat osa elämääni.  Ne ovat kooltansa vain pieni versio niistä sireenipensaista, jotka aikanaan ympäröivät äitini lapsuuden kotia ja joista minullakin  varhaislapsuudesta on omat muistoni  - nykyisestä rajantakaisesta Karjalasta.  Nämä kaksi pensasta ovat minun sireenini, kellään muulla ei ole niihin samaa suhdetta.  Ne ovat kuuluneet elämänkaareeni sen alusta asti, ja toivon niiden kuuluvan siihen loppuun asti.  Ne kertovat jostakin, mikä oli; siitä, mikä oli silloin mielestäni kauneinta maailmassa, mutta myös siitä, mistä on joutunut luopumaan, mikä ei ehkä koskaan tule takaisin.

Lapsuuteni tärkeitä kukkia olivat kullerot, nuo keltaisia pallomaisia kukkia tuottavat kasvit.  Vuosi vuoden jälkeen ne kukkivat aina samoilla kasvupaikoilla, kosteissa lehdoissa.  Mutta luonnon olosuhteiden muuttuessa – useimmiten ihmiskäden aiheuttamien muutosten seurauksena – niitä löytää yhä harvemmista paikoista.  Luulin niiden jo kotiseudullani olevan kuolemassa sukupuuttoon, kunnes löysin kullerokentän täynnä keltaisia kukkia aivan uudelta kasvupaikalta.  Työtoverini kehotuksesta siirsin muutamia varsia pihan kukkapenkkiin.  Ne juurtuivat helposti, ja tuottavat nyt vuosi vuodelta yhä komeampia kukkia. Tämän alkukesän  tärkeimpiä tapahtumia minulle ja lapsenlapselleni oli, kun meitä kolme sukupolvea yhdessä siirsi jälleen muutamia varsia pihapiiriin.  Pienelle tytölle oli tärkeätä, että näin suojelimme näitä kasveja häviämästä.  Pelastimme jotakin arvokasta kuolemasta.  Ja mikä ilo oli, kun siirretyt kasvit voivat hyvin ja  puhkesivat kukkaan!  Kun luontoa rakastaa, se palkitsee.

Lapsuudenkotini ympärillä oleva pelto kiertää hautausmaata – yhä tänä päivänä.  Hautausmaan kulmasta on kodin pihaan muutamia kymmeniä metrejä.  Pellon ja hautausmaan välillä on vain muutaman metrin levyinen erottava kaista.  Kaistalla kasvaa lehtipuita: koivuja, tuomia, pihlajia.  Sinne on levinnyt hautausmaalle joskus istutettuja kukkia: siellä on kiven päällä maksaruohoa ja kesän mittaan vaihtelevasti luonnon kukkia, kurjenkelloja, kissankelloja, kielonlehtiä tiheinä ryppäinä.  Ja mikä kauneinta: siellä on sinisiä lemmikkejä!

Hautausmaan nurkassa, muutaman kymmenen metrin päässä kodista, puiden ja lemmikkien takana, on perheeni sukuhauta.  Sitä reunustavat hautakivet, joissa on usean sukupolven vainajien nimet; jo minua seuraavan sukupolvenkin vainajan nimi.  Samalla hautausmaalla, ja viereisillä, vielä vanhemmilla, lepää ainakin kymmenen sukuni sukupolven ihmisiä, useimpien hautapaikasta ei ole enää merkkiä tai tietoa.  Vanhimman tiedetyn, sinne haudatun, nimeltä mainitun, historian asiakirjoihin jääneen, kanssani samaa sukunimeä kantavan esi-isän syntymästä tulee kohta kuluneeksi 400 vuotta: Antti, talonpoika ja ratsumies. Lappeenrannan rakuunarykmentin kersantti 1600-luvulta.  Täällä lepää jossakin hänen poikansa Niilo, valtiopäivämies, talonpoikien edustaja Tukholman valtiopäivillä seuraavan vuosisadan alussa.  Täällä hänen poikansa, jälleen Antti, joka isonvihan aikana köyhtyneenä, joutui turvautumaan kunnan köyhäinapuun.  Ja niin edelleen.

Alkukesällä herkät kukat, lemmikit, reunustavat hautausmaita.  Kun kesällä talvikaupunkilaisena vietän paljon aikaa maalla, kotiseudullani, ovat varhaiskesän lemmikit yksi syy vuodesta vuoteen tulla juuri silloin hautausmaalle, Jumalan puistoon, sukunsa juurille.  Kukaan ei ole kertonut, miksi lemmikeillä muissa kielissä, saksassa, englannissa tai ruotsissa, on täysin erilainen nimi kuin meillä.  Niissähän tätä kukkaa merkitsevä sana kuuluu suomennettuna: ”älä unohda minua”, Vergissmeinnicht, Forget me not, Förgät mig ej.  

Minulle nuo kukat ja nuo nimet muistuttavat, kun astun niiden ohi hautausmaalle: Älä unohda meitä!  Älä unohda meitä, tänne kätkettyjä, äitejäsi, isiäsi!  Astut pyhälle maalle, hiljene!  Ennen sinua elimme me, sinä kuulut nyt samaan sukupolvien ketjuun.  Kunnioita menneisyyttä.

Samalla nuo kukat, lemmikit, älä unohda minua -kukat, muistuttavat minua siitä, miten minun tulisi elää luottamuksessa, uskossa ja kiitollisuudessa, myös elämän rajallisuuden hyväksymisessä.  Mitä sanoikaan Jeesus, Mestarimme: ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää.  .  . Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!”
 
]]> 2012-12-17T12:48:01+02:00 2019-11-15T13:08:05+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2012/12/minun-hartauteni-on-luonto-1 JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Vapaamuotoista sorsastelua]]>
Itse ajattelen, että vapaaehtoisuuteen voisi löytää uusia muotoja ja entistä onnistuneempia muotoja. Ihmiset voisivat perustaa esim. vapaaehtoisuuden ympärille ryhmän fb.ssä. Hyvästi puuduttavat palaverit ja jatkuva sähköpostittelu. Monet kokoukset ovat täysin turhia. Ehkä kokoustelu sopii iäkkäimmille vapaaehtoisille, mutta tuskin ruuhkavuosiaan eläville moniotteilijoille.

Fb ei ole ainoa mahdollisuus. Myös jaetut tiedostot yms. voisivat olla ratkaisuja ajankäytön ongelmiin. Kokouksen ajankohdan määrittämisessä doodle on omiaan.  

No, nyt jään odottelemaan vastaako kukaan.

JATKOA EDELLISEEN:

Kyselin tosiaan työntekijöiden fb-sivulla miten he itse tarttuisivat vapaaehtoisuuteen. Sain päivässä kymmenkunta vastausta. Linja oli aika selvä. Henkilökohtainen kontakti koettiin kaikkein tärkeimmäksi. Toisaalta uskottiin, että ihmiset ovat itse yhteydessä seurakuntaan keksittyään "loistavan idean".  Luulen kuitenkin, että seurakunnan työntekijällä kynnys ottaa seurakuntaan on todella paljon matalampi kuin tavallisella kaduntallaajalla.

Sosiaalisen median käyttö oli vastauksissa aika heikossa asemassa. Kysymys lienee pitkälti tiedonpuutteesta. Kuinka SOMEa voitaisiin hyödyntää eri tilanteissa? Uskon, että sieltä voisi löytyä vaikka millaisia helmiä, mikäli saataisiin ihmiset mukaan luovaan ideointiprosessiin. Missä yhteydessä? En tiedä.    

Suurella sydämellä -hanke on minusta erinomainen ja toivonkin, että myös työntekijät oivaltavat sen mahdollisuudet.

Vapaaehtoisuudessa on toki haasteensa. Pelisäännöt pitäisi olla aika selvät. Niitä mietimme täälläkin. 

Kaikenkaikkiaan sorsastus vaikutti oivalta keinolta saada tietää ihmisten mielipiteitä ja kysyä neuvoa. Jotenkin tuntui siltä, että ihmiset vastaavat rehellisemmin kysymyksiin, jotka esitetään verkossa. Esimerkiksi kokoustilanteessa kyseistä tietoa ei olisi saanut millään nyhdettyä esiin.]]> 2012-12-10T13:16:01+02:00 2019-11-15T13:08:08+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2012/12/vapaamuotoista-sorsastelua JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Takkuilevaa tarinankerrontaa]]>
Ideana ajatus yhteisestä tiedostosta, jota voi kirjoittaa aina kukin vuorollaan on loistava.
Minulla ainakin toteutus tökki todella pahasti.

Ensi yritin kirjoitaa pohjaan. Sitä ei hermot kestäneet. Sitten liitin tekstiä ja yritin korjata. Ei onnistunut.
Kun yritin muuttaa kirjaimia, niin editori antoikin tilalle ihan omia kirjaimiaan. En saanut tuplatekstiä poistettua.
Se vaan lakasi ja lakasi.

Tässä minun varsin harlekiinimainen osioni:
--

Kylpylän käytävät tuntuivat pitkiltä ja kapeilta. Käytävien yksitoikkoisuuden rikkoi ainoastaan aina silloin tällöin ilahduttavan avartavat ikkunat, joista näki Pärnun lumisen siluetin. Matka oli sujunut hyvin. Laiva oli täynnä joulunviettäjiä. Hetkittäin iloisten perheiden ympäröivä maailma oli saanut Kristiinan tuntemaan itsensä haikeaksi ja ulkopuoliseksi. 

Kristiina kietoi valkoisen aamutakin vyöt tiukempaa ja kohensi ryhtiään. Näin oli hyvä, yksin. Yksinolo sopi hänelle.

Öiset unet eivät kuitenkaan jättäneet häntä rauhaan. Niissä Pertti ja Martti sekoittuivat yhdeksi ja samaksi ihmiseksi. Tapahtumat vaihtoivat aikaa ja paikkaa. Martti nauratti naapurihuoneen kauniita virottaria ja Pertti otti hänet runnoen syleilyynsä ja tanssitti pyörien yhä kiivaammin ja kiivaammin. Päivät olivat kuitenkin kuulaita, jopa valoisia. Ne Kristiina vietti ilon ja onnen hetkiä muististaan kaivaen, ja jokaisesta tuokiosta nauttien.

Aamu-uinti oli tehnyt tehtävänsä. Nyt se oli hyvä aloittaa. Uuden elämän suunnittelu ja muutoksen aika. Pöydälle hän oli kerännyt maittavan aamiaisen. Ihanaa hilloa, jota Pertti olisi rakastanut. Herkullisia vohveleita, joita Martti olisi osannut paistaa. Kristiinan katse viipyili kauniissa kattauksessa, kun hän kuuli itselleen puhuttavan. Kysyvästi hän katsoi miehen harmaisiin, vakaviin silmiin. Hän nyökkäsi. Vihdoin hän oli tavannut elämänsä suurimman rakkauden, Tommin.         

---
Voi olla, että tarina alkoi olla jo liian pitkä. Joten saanko esitellä: Unelmamies Tommi, ratkaisu kaikkeen;)

]]> 2012-12-03T14:18:01+02:00 2019-11-15T13:08:10+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2012/12/takkuilevaa-tarinankerrontaa JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Suomi24 ]]> Sitä tulikin sitten aikalailla selattua. Keskustelut ovat uskomattomia. Niiden ajatuksenvirta on lähes käsittämätöntä. Pohditaan mitä kummallisempia asioita. Nimimerkin suojassa lymyilevien ihmisten kuvittelisi puhun asioista suoraan.

Jostain syystä harhauduin ensi perhesivuille ja sitten äiti-sivustoille. Kaipa se johtuu siitä, että oma tyttö on murrosiän kynnyksellä. Aloin seuraamaan keskustelua:
Jos haluan heittää 18v lapsen pihalle -mitä laki sanoo?

Olen käynyt sivulla useita kertoja päivän aikana. Selkeästi sivulla on pari ihmistä, jotka osallistuvat keskusteluun aktiivisesti. Äidille annetaan ohjeita nuoren kanssa toimimiseen. 
Äiti kommentoi ja aprikoi vastuksia. Kysymystä spekuloidaan oikeudellisin sekä  eettisin ja moraalisin perustein. Sivulla jaetaan kokemuksia ja murehditaan yhdessä.
Aluksi keskustelun ilmapiiri on hyvä ja kannustava. Keskustelun aikana kommentit muuttuvat sävyltään ikäviksi: miksi et ole puuttunut asiaan aikaisemmin? Heitä pihalle! 

Kirjauduin keskustelupalstaan sisään, mutta se oli ilmeisen turhaa.  Yritin kurkkia muiden vastaajien profiilia, mutta en saanut niitä näkyviin. Useimmat kirjoittivat hetkellisellä nimimerkillä.

Eli kyllä, kyllä! Verkkokeskustelu on täyttä työtä, enkä sitä vapaa-ajalla tekisikään!  

]]> 2012-11-27T12:36:01+02:00 2019-11-15T13:08:13+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2012/11/suomi24 JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Kummallinen videoelämys]]>  - Ettekö muka tiedä, kummasteli 7-vuotiaamme. Oi voi, olette "ihan pihalla"!  

Isovanhemmille täytyi tietenkin selittää, mistä kummallisesta ilmiöstä oli kysymys. Kuva kertoo enemmän kuin sanat. Menimme nettiin ja kaivoimme videon youtubesta.
Siitä vaan klikkaus ja soimaan. Ei muita ongelmia, kuin se, että isovanhempien nettiyhteys ei ollut ihan tätä päivää. Piti odottaa, ettei video "laginut". 

Video katsottiin ja se herätti keskustelua. Kaikki ei tulekaan Amerikasta. Videon päähenkilö näyttää vallanperijälrä, yksi aikuinen tuumasi. Outoa, että siinä näkyy sauna!
Mitä ihmettä : sen on nähnyt  yli 135 420 078 ihmistä.
http://www.youtube.com/watch?v=60MQ3AG1c8o

]]> 2012-11-16T10:08:01+02:00 2019-11-15T13:08:15+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2012/11/kummallinen-videoelamys JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/ <![CDATA[Blogissa rimpuilua]]>
Aika huvittavaa on se, että työelämässä kammoan muutosvastaisia ihmisiä. Minusta muutos on aina muutos parempaan, vaikka niin ei oikeasti olisikaan. Nyt olen itse samanlainen. Muutosvastainen.

Mistäkö nimi blogille? 

Laitoin edellisen kännykkäni langattoman verkkoyhteyden nimeksi sanan rimpula. Ehkä se kuvasi mielentilaani tai heikkolaatuista kännykkääni. En tiedä. 
Sitten eräänä päivänä työkaverini etsi omasta kännykästään langatonta verkkoa ja löysikin useita. Rimpula? Kenen tämä on. 
Häneltä meni noin 30 sekunttia kännykän omistajan selvittämiseen.
Hän arvasi. Ehkä se siis kertoo jotain minusta. Siitä siis nimi.
Rimpula. Rimpuilua.  ]]> 2012-10-25T10:22:01+03:00 2019-11-15T13:08:18+02:00 https://rimpula.vuodatus.net/lue/2012/10/blogissa-rimpuilua JohannaHa https://rimpula.vuodatus.net/