artauksien kirjoittaja, saati niiden pitäjä. Appiukkoni on. Kunnioitan hänessä suuresti juuri sitä ammattitaitoa. Monet hänen hartautensa ovat herättäneet minussa ajatuksen ja tunteen. Vuosien varrelta mieleeni on kuitenkin jäänyt yksi tietty suvinen hartaus.Eräänä kauniina kesäisenä aamuna pidetty hartaus kiehtoo minua - vuosienkin jälkeen - yhä. Se tuli minua monestakin syystä "liki". Lähelle siksi, että tiesin juuri millaisesta kullankeltaisesta kullerosta puhuttiin ja miten erityinen pihallemme istutettu sireeni on, ovathan sen juuret rajantakaisen Karjalan maailmassa ja suvun tarinassa.
Mutta lähelle myös siksi, ettei tämä radion aamuhartaus jäänyt vaille kritiikkiä. Radiotoimitus sai palautta siitä, ettei hartaus ollut tarpeeksi kristillinen, eikä opettavainen. Jumala mainittiin hartaudessa vain kerran.
Se mietitytti. Selkeästi hartauksia puntaroitiin jollakin uskonnollisuuden mittareilla, joka arveluttaa, kuten kaikki hengellisyyden ”paremmuudella” kilpaileminen.
Tämä hartaus meni jonnekin ”pinnan alle” – syvemmälle sieluun. Ehkä myös siksi, että minun hartauteni on luonto. Sen harras yksinkertaisuus ja voittamaton kauneus.
Aamuhartaus ti 27.06.2006
Pertti Luumi, Helsinki
En ole varsinainen ”multasormi”. Puutarhatyöt ovat sujuneet minulta aina nihkeästi. Lapsena yritin hoitaa omaa puutarhapalstaani, hernettä, salaattia, mansikkapenkkiä, mutta muistini mukaan äiti joutui usein kitkemään rikkaruohot myös minun palstaltani. Sadon kyllä halusin itse korjata.
Sitäkin tärkeämmäksi ovat vuosien mittaan tulleet eräät kasvit ja kukat, joihin jokaiseen liittyy elämänkulkuun vaikuttaneita kokemuksia, muistoja ja arvoja. Vapaa-ajan asuntoani, jossa kesäkuukaudet kuluvat, ympäröi metsä. Niukkaan pihapiiriin olen koettanut istuttaa kasveja, jotka voisivat ikään kuin hoitaa itse itsensä, mahdollisimman pienellä vaivannäöllä.
Kesti vuosia saada kaksi sireenipensasta kasvamaan varjoisella pihalla kunnolla. Mutta kun ne vihdoin saavuttivat oikean koon, on ollut ilo ihailla valkoisia kukkaterttuja ja haistella sireenin ainutlaatuista tuoksua. Nämä sireenit eivät ole mitä tahansa sireenejä. Ne liittyvät äitiin ja äidin suvun historiaan. Äitini toi ne nuorena morsiamena nykyisin rajan takana sijaitsevasta Karjalasta, omasta kotipihastaan. Ne juurtuivat uuden kodin pihaan ja kukkivat siinä ikkunan alla äitini koko elinajan. Niiden juuritaimia siirsin aikanaan kesämökilleni. Monta vuotta odotin taimien varttumista ja ensimmäisiä kukkia. Viime kesänä ensimmäiset tertut puhkesivat kukkaan. Ja jälleen tänä kesänä. Nämä sireenit ovat osa elämääni. Ne ovat kooltansa vain pieni versio niistä sireenipensaista, jotka aikanaan ympäröivät äitini lapsuuden kotia ja joista minullakin varhaislapsuudesta on omat muistoni - nykyisestä rajantakaisesta Karjalasta. Nämä kaksi pensasta ovat minun sireenini, kellään muulla ei ole niihin samaa suhdetta. Ne ovat kuuluneet elämänkaareeni sen alusta asti, ja toivon niiden kuuluvan siihen loppuun asti. Ne kertovat jostakin, mikä oli; siitä, mikä oli silloin mielestäni kauneinta maailmassa, mutta myös siitä, mistä on joutunut luopumaan, mikä ei ehkä koskaan tule takaisin.
Lapsuuteni tärkeitä kukkia olivat kullerot, nuo keltaisia pallomaisia kukkia tuottavat kasvit. Vuosi vuoden jälkeen ne kukkivat aina samoilla kasvupaikoilla, kosteissa lehdoissa. Mutta luonnon olosuhteiden muuttuessa – useimmiten ihmiskäden aiheuttamien muutosten seurauksena – niitä löytää yhä harvemmista paikoista. Luulin niiden jo kotiseudullani olevan kuolemassa sukupuuttoon, kunnes löysin kullerokentän täynnä keltaisia kukkia aivan uudelta kasvupaikalta. Työtoverini kehotuksesta siirsin muutamia varsia pihan kukkapenkkiin. Ne juurtuivat helposti, ja tuottavat nyt vuosi vuodelta yhä komeampia kukkia. Tämän alkukesän tärkeimpiä tapahtumia minulle ja lapsenlapselleni oli, kun meitä kolme sukupolvea yhdessä siirsi jälleen muutamia varsia pihapiiriin. Pienelle tytölle oli tärkeätä, että näin suojelimme näitä kasveja häviämästä. Pelastimme jotakin arvokasta kuolemasta. Ja mikä ilo oli, kun siirretyt kasvit voivat hyvin ja puhkesivat kukkaan! Kun luontoa rakastaa, se palkitsee.
Lapsuudenkotini ympärillä oleva pelto kiertää hautausmaata – yhä tänä päivänä. Hautausmaan kulmasta on kodin pihaan muutamia kymmeniä metrejä. Pellon ja hautausmaan välillä on vain muutaman metrin levyinen erottava kaista. Kaistalla kasvaa lehtipuita: koivuja, tuomia, pihlajia. Sinne on levinnyt hautausmaalle joskus istutettuja kukkia: siellä on kiven päällä maksaruohoa ja kesän mittaan vaihtelevasti luonnon kukkia, kurjenkelloja, kissankelloja, kielonlehtiä tiheinä ryppäinä. Ja mikä kauneinta: siellä on sinisiä lemmikkejä!
Hautausmaan nurkassa, muutaman kymmenen metrin päässä kodista, puiden ja lemmikkien takana, on perheeni sukuhauta. Sitä reunustavat hautakivet, joissa on usean sukupolven vainajien nimet; jo minua seuraavan sukupolvenkin vainajan nimi. Samalla hautausmaalla, ja viereisillä, vielä vanhemmilla, lepää ainakin kymmenen sukuni sukupolven ihmisiä, useimpien hautapaikasta ei ole enää merkkiä tai tietoa. Vanhimman tiedetyn, sinne haudatun, nimeltä mainitun, historian asiakirjoihin jääneen, kanssani samaa sukunimeä kantavan esi-isän syntymästä tulee kohta kuluneeksi 400 vuotta: Antti, talonpoika ja ratsumies. Lappeenrannan rakuunarykmentin kersantti 1600-luvulta. Täällä lepää jossakin hänen poikansa Niilo, valtiopäivämies, talonpoikien edustaja Tukholman valtiopäivillä seuraavan vuosisadan alussa. Täällä hänen poikansa, jälleen Antti, joka isonvihan aikana köyhtyneenä, joutui turvautumaan kunnan köyhäinapuun. Ja niin edelleen.
Alkukesällä herkät kukat, lemmikit, reunustavat hautausmaita. Kun kesällä talvikaupunkilaisena vietän paljon aikaa maalla, kotiseudullani, ovat varhaiskesän lemmikit yksi syy vuodesta vuoteen tulla juuri silloin hautausmaalle, Jumalan puistoon, sukunsa juurille. Kukaan ei ole kertonut, miksi lemmikeillä muissa kielissä, saksassa, englannissa tai ruotsissa, on täysin erilainen nimi kuin meillä. Niissähän tätä kukkaa merkitsevä sana kuuluu suomennettuna: ”älä unohda minua”, Vergissmeinnicht, Forget me not, Förgät mig ej.
Minulle nuo kukat ja nuo nimet muistuttavat, kun astun niiden ohi hautausmaalle: Älä unohda meitä! Älä unohda meitä, tänne kätkettyjä, äitejäsi, isiäsi! Astut pyhälle maalle, hiljene! Ennen sinua elimme me, sinä kuulut nyt samaan sukupolvien ketjuun. Kunnioita menneisyyttä.
Samalla nuo kukat, lemmikit, älä unohda minua -kukat, muistuttavat minua siitä, miten minun tulisi elää luottamuksessa, uskossa ja kiitollisuudessa, myös elämän rajallisuuden hyväksymisessä. Mitä sanoikaan Jeesus, Mestarimme: ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. . . Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!”
Kommentit